Pilkkireissulle Kärkkäisen kautta, niin jo antaa Ahti antejaan!

Pilkkiminen on suomalaisten kansallisharrastus

Sininen, helmikuun kuulas taivas, valkea jääkansi, ympärillä syvä hiljaisuus. Suomalaisilla pilkkivesillä, järven ulapalla tai lahden poukamassa kalastaja kohtaa sellaista luonnon- ja mielenrauhaa, jota on vaikea löytää mistään muualta maailmasta. Pilkintä kuuluu suomalaisiin yleiskalastusoikeuksiin, eli siihen ei tarvita lainkaan kalastuslupia. Melkein jokainen suomalainen on joskus istunut avannon äärellä ja pilkkinyt ahventa, Suomen kansalliskalaa. Moni on saanut siiman päähän sellaisen tärpin, että siitä on syttynyt elinikäinen kalastuskipinä. Kuhan pilkkijän parhaat vedet löytyvät matalista merenlahdista ja niiden reunakarikoilta. Kuhan parhaat ottiajat sijoittuvat aamuun ja iltaan. Pilkkeinä käytetään pysty- ja tasapainopilkkejä, ja kuha saadaan iskemään helpommin, jos koukkuun sujauttaa pienen kalanpalan tai -silmän syötiksi.

Madetta pilkitään kutuajan tuntumassa tammi-helmikuussa erikoisilla madepilkeillä. Monikiloisen petokalan väsyttely pilkkisiiman päässä on yksi hienoimpia kokemuksia, jonka kalastaja voi kokea.Suussasulavamadekeitto aateloi talvisunnuntain lounashetken. Madetyttö ei ole mikään kaunotar, mutta mitä herkkua pitääkään sisällään. Moni kakku päältä kaunis!

Pilkkimisen aloittaminen ei vaadi suuria panostuksia. Aloittelijan on hyvä tuntea pilkkimisen kaksi muotoa eli pystypilkillä pilkintä ja mormuskalla (painokoukulla) pilkintä. Kun kokemusta tulee lisää, voi mukaan ottaa vielä tasapainopilkin. Yleisesti voidaan sanoa, että pystypilkki toimii parhaiten, kun kala on aktiivinen ja syö hyvin, mormuskalla saadaan usein kalaa huononkin syönnin aikana. Varman päälle laskeva kalastaja ottaa mukaansa kummatkin välineet.

Muutama vuosi sitten yleistyneen pilkkikaikuluotaimen avulla moni kalamies- ja nainen on saanut pilkkimiseen kokonaan uuden ulottuvuuden. Nyt voi reaaliaikaisesti seurata, missä ja miten kalaparvet jään alla liikkuvat tai onko tässä kohtaa kalaa laisinkaan. Monella on pilkkikaikuluotaimen näyttö pilkkirepussa, jota pilkkijä pitää jäällä pilkkijakkaralla istuessaan jalkojensa välissä ja katsoo reppuunsa kaikuluotaimen näyttöä. Pilkkireissun jälkeen saattaa pohdituttaa, miksi niskat ovat kipeät. Siksi, kun pilkkijä tuijottaa tunti tolkulla pää ja niskat alaspäin kaikuluotaimen näyttöä. Kokeile laittaa kaikuluotaimen näyttö eteesi reilun metrin päähän. Nyt pää ja niskat saavat olla normaalisti suorassa asennossa, kun pilkkijakkaralla istuen seuraat pilkkikaikuluotaimen näytöltä jäänalaisia tapahtumia.

Kaikuluotaimien näytöt ovat nykyään sen verran isoja, että niiltä pystyy hyvin seuraamaan kuvaa metrin, parin päästä. Näytöt ovat myös värilliset. Kaikuluotaimelta näkyvistä väreistä on mahdollista päätellä, mitä kalaparvia jään alla on.

Pilkkikaikuluotaimen käyttö on helppoa. Näyttö päälle, pilkkianturi pilkkireikään ja sitten vain seuraamaan, mitä jään alla liikuskelee. Monet kaikuluotaimen käyttäjät tekevät jäälle kaksi reikää. Toisesta he pilkkivät ja toiseen laittavat kaikuluotaimen anturin, näin siima ei sotkeennu anturiin.

Pilkkireiän moni kairaa vielä käsivoimin, vaikkakin akkuvirtainen moottorikaira kovasti nyt yleistyy. Sydäntalvella, kun jäät ovat paksuimmillaan, reilussa metrissä, sellainen kyllä houkuttaa!

Turvallisuuden kanssa pilkkijöiden on syytä olla tarkkoja. Vallankin alkutalvesta, kun jäät saattavat olla vielä suhteellisen heikkoja, pilkillä voisi pitää vesitiivistä pelastautumispukua. Jos sattuisi, että jää pettäisi, pelastautumispuvun turvin veden varassa voi olla jopa useamman tunnin ajan.

Jäänaskalit kulkevat aina vastuullisen pilkkijän kaulalla mukana, sen varalta, jos jää pettää. Naskaleilla saa otteen jäästä, jotta vedestä pääsee ylös.

Kärkkäisen viidessä tavaratalossa: Ylivieskassa, Lahdessa, Jyväskylässä, Oulussa ja Iissä sekä verkkokaupassa

Antakoon Ahti antejaan!

Reetta Reinman